Ihminen kasvaa..tai häntä kasvatetaan. Vaikka läpi elämän. Olemme täällä toinen toisiamme varten. Yksin emme selviä, emmekä  koskaan eläisi samanlaisia, kasvattavia tunnetiloja, kokisi sitä rakkauden voimaa toistemme kautta. Vuorovaikutustaidot olisivat turhia. Kenelle kertoisimme iloista ja suruistamme?  Kenen puoleen kääntyisimme, kun sairastuisimme vakavasti, kuka silittäisi ja kannustaisi meitä?

Toinen ihminen on sydämelle, mielelle ja keholle hyvinkin tärkeä.

Mistä sitä tietäisi, miltä tuntuisi kun sydän pyörähtää ympäri, maailma muuttuu vaaleanpunaiseksi hattaraksi ja kaikkien sanomiset kuulostaisivat enkeleiden hymneiltä, eikä koskaan saisi levittää kasvoille sitä "rakastuneen typerää ilmettä".

Mistä sitä tietäisi omien lastensa merkitykset? Kuinka syvälle heidän olemisensa vanhemman sisälle jääkään. Miten voisi seurata vaihe vaiheelta heidän kasvuaan ja iloita heidän oppimisistaan. Surra heidän kanssaan, kun maailma näyttää nurjan puolensa ja vakuuttaa, että tästäkin selvitään.Elämän parhaimpia asioita on vanhemmaksi tulo, omat/maailman lapset ja heidän hyvinvointinsa, sillä se on suoraan verrannollinen vanhemman hyvinvointiin..kuinka siitäkään yksinäinen voisi tietää mitään? Miten siitäkään voisi tietää mitään, ettei meistä yksikään ole täydellinen vanhempi...ja ettei täydellistä "ketään" ole olemassakaan, ainakaan ihmisen muodossa.

Olisiko yksin oleva ihminen tyytyväinen itseensä? Kenen kautta hän peilaisi asioita? Saisi vastakaikua suunnitelmilleen, toiminnoilleen.

Kenelle hän rakentaisi huomisen? Kenen takia hänen aamunsa alkaisi hymy huulilla?

Mistä hän tietäisi, miltä tuntuu ikävöidä toista niin, että tuntuu kuin sydämessä olisi pohjaton reikä? Mistäpä tietäisi miltä tuntuu toisen menettäminen ja se koko maailman pysähtyminen kuin atomipommin jäljiltä?

Mistä hän tietäisi, miltä tuntuu kun aurinko jälleen paistaa sisimpään ja sitä alkaa uskoa siihen, että kaikella on tarkoitus..koko elämä on auki, täynnä uusia mahdollisuuksia.

Miten voisi hän ymmärtää, miten tärkeää on olla toisille avuksi, erityisesti heille, jotka ovat avun tarpeessa?

Kuka häntä kuuntelisi? Kuka välittäisi viestin, että häntä rakastetaan?

Yksin yksinäinen kokisi jakamattomuuden tunteen?

Jakaessa hän voisi murheet puolittaa ja ilot tuplata, mitä hän siitäkään tietäisi mitään?

Riittäisikö yksinäinen itselleen?

Sitäpä sopii miettiä tänään, kun maailma tulvii pakolaisia. Heitä, jotka ovat samanarvoisia kuin mekin, mutta jotka ovat lähteneet sotaa pakoon, omasta maastaan. Kaikki hävitetty. Osa rakkaistaan jääneet kauhun ja turman jalkoihin. Ikuisiksi ajoiksi.

Aloittaa kaikki alusta.

Jätetäänkö heidät oman onnensa nojaan, ilman mitään.

Niinkö me toivoisimme omalle kohdalle käyvän?

Että meitä arvosteltaisiin, katsottaisiin ylen ja käännytettäisiin, jotta oma tilamme ei pienenisi ja saisimme nostaa jalat kalliin plyyssisohvamme selkänojalle ja kipata lasillisen viiniä onnistuneen päivän päätteeksi...

Eikä mietittäisi avuntarvitsijoiden tilaa, oltais ihan tyytyväisiä, jos meidät luokiteltaisiin vastaavanlaisessa tilanteessa vain ahneiksi pakolaismassoiksi? Sitäkö ihminen on, massaa toisen vieressä?

Emmekö näe hädänalaisen ihmisen sisälle ja koe häntä yksilönä? Ihmisenä, jolla on rinnassaan vai epätoivo ja selässään vaatenyssäkkä, edes jotain entisestä muistona.

Tässä on meille kaikille kasvun paikka.

Ota tai jätä.

Kasvat joka tapauksessa, jollet nyt, sama tulee vastaan rankempana.

Mikään muu

kuin rakkaudellinen teko

ei ole tarpeellinen maailmassamme.

❤❤❤

Minä olen ja rakennun siitä

mitä minä teen

En siitä

miksi itseäni luulen

❤

Niin sinäkin

Elämässä on paljon tärkeitä asioita.

Jokainen voi sen myöntää. Meille kaikille tärkeysjärjestys monessakin asiassa on aivan erilainen, sekin on päivänselvää ja sallittakoon sen vapaus.

On kuitenkin yksi asia, jonka uskon monen laittavan ihan ykkössijalle.

Tärkeysjärjestys tapahtuu oma-aloitteisesti, melkeimpä automaattisesti, kun sitä pysähtyy sairauden äärelle.

Sairaus ja sen seuraaminen ovat aina viesti,kaikille läheisillekin:

Pysähdy ja HUOMAA mitä arvokasta sinulla on

ole läsnä tässä hetkessä. (Arvokas ei tarkoita tässä materiaalista)

Aika ei tee kauppaa itsestään, se ei odota ketään. Ajan voi pysäyttää vain tietoisesti.

Mitä tarkoittaa ajan pysäyttäminen?

Olla läsnä, olematta eilisessä, miettimättä huomista...olemalla tänään tässä, kenen kanssa nyt ikinä onkaan:

LÄSNÄ

tietoisesti.

Läsnä voi olla puhelimitse, kortitse tai miten vain, kunhan se aika, jolloin pysähdyt on tarkoitettu juuri siihen hetkeen ja sille henkilölle/asialle/tapahtumalle/luonnon kappaleelle, jota lähestyt.

Nämä hetket kantavat monien arkisten asioiden ylitse ja antavat mukavasti sitä puhtia kahteen suuntaan.

Sekä antajalle,että saajalle. Aatteleppa sitä 🙂.

Meillä on ympärillä paljon läsnäolevia, elollisia asioita, jotka ovat pyyteettömästi aina tässä.

Esimerkiksi nyt luonto.

Luontoon pääsee useimmat omalla valinnallaan:

Astu ulos ja aisti luonnon rauhoittava läsnäolo, se voimauttaa, palauttaa monesta ikävästä/surullisesta asiasta, katsomaan myös niiden positiivisen puolen omalla mallillaan.

Luonto kukoistaa hetken ja alkaa kerätä voimia tuleviin koitoksiin, karistamalla ne osat itsestään pois, joita ei sisäisellä matkalla tarvita.

Se tiivistää voimavaransa ja pysyy näin koko pimeämmän/kylmän kauden läsnäolevana, tekee tietoista työtä itsensä ja muiden luontokappaleiden kanssa.

Luonnossa kaikki ovat sulassa sovussa keskenään ja tarvitsevat/ravitsevat toinen toisiaan...eli ovat läsnä!

Me ihmiset emme toimi samalla tavalla. Sääli. Olemme aika kaukana alkuperäisestä tietotaidosta, joka oli meillä sisäistä. Kuuntelimme luontoa, elimme sen rytmin mukaan.

Olimme läsnä, yhtä luonnon kanssa. Tietoisesti.

Tähän toivoisin pikkasen paluuta, askeleita taaksepäin, himppasen enemmän, mitä tänä päivänä jo pikkaisen onkin.

Menkääpä siis luontoon, tutkikaa, nuuskikaa, jalkautukaa, levätkää, uskaltakaa koskea,ihailkaa kaikkeuden suurinta voimaa.

Siellä on meille (melkein)kaikki, mitä ikinä elämiseen tarvitsemme.

Siellä voit maata, napa paljaana suuren Tammen alla ketunleipien vieressä, haistella mätästen ja havujen sekoittamaa raikasta ilmaa.

Ah, maistuu kyllä.

Tosin, meistä monikaan ei välttämättä selviytyisi metsässä montaakaan päivää, itseni mukaan lukien.

Semmosia "Rokokoo"-tallaajia meistä on tullut.

Palataan alkuun siis ja ollaan tänään läsnä. NYT.

Voi kuulkaa ihanat. Molin eilen ihan täpinöissäni, ku olin Mamin kanssa lääkärireissulla.

Jo aamusella mietin naamaa kammatessa, jotta kellonaika olis sopiva siihen, jotta voitas nähdä taas se "tuntematon" mukava mies,jonka kanssa ollaan muutamia sanoja vaihdettu ja halailtu.

Mitä mie näänkään, ko varrotaan käytävällä, jotta äitee huudettas tarkastukseen, sieltä kahvilan suunnalta tämä mukava mies hissukseen kävelee hissejä kohti.

Miten voikin tuntea niin suurta riemua, vieraan kohtaamisessa. Vaihdettiin pikaiset kuulumiset,halattiin ja sain taas "päätteeks" poskisuudelman.Se sykähdytti, toden teolla.❤

Kyllä sitä voipi pienestä tulla iloseks.

Kuulin sit(udeltuani) että miehen nimi on Eero...aion panna hälle jotain pientä postia, eipä nuo varmasti montaakaan henkilökohtaista postia tänä aikana saa.

Lisäksi huomasin vanhemman, huonosti liikkuvan naisen, jonka jalat ei oikein pysyneet perässä, vaikka hällä oli rollis käytössä.

Hälle huikkasin, jotta tuosta suorituksesta pitäis saada jo Formulamerkintä....nainen selkeesti ilahtui, kun tokaisi hymyillen: "Ihan totta?"

Totta maar! Siis justiisa nuin.

Tiellä oli mattoa ja hiukan kaarrettakin,toinen jalka kulki huonosti ja toista joutui raahaamaan perässä, siinä on kuulkaa tahdonvoima täydessä tilassa, jotta matka etenee. Huh.

Ihan supervetonen nainen.

Missäpä on ne avuliaat suomalaiset on, jotka tukivat toinen toisiaan sodan aikana ja sen jälkeen? Niin, ne taitaa olla liian iäkkäitä. Ne tarvitsevat meitä, myös jo sota-ajan lapset.

Mutta meitä muita, jotka olemme lukeneet sodan ajoista ja avunannosta, meitä on paljon. Hu huu, missä te vaikutatte?

Eikö sitä yhdyskuntapalvelua vois ottaa käyttöön, jotta vanhukset sais edes jonkinmoista tukea siihen omaan liikkumiseen.Ei aina kaikesta tarvitse saada palkkiota, eihän?

Omanapaisuus ei riitä kellekään, ku se vanhuus on itsellä edessä.

Vai mitäpä ootte mieltä?

Mutta joo, uskon että moni tekee parhaansa ja on paljon heitä, jotka eivät kykene oman kuntonsa vuoksi avustamaan. Sen ymmärrän hyvin.

Mutta meille muille semmoinen hetkellinenkin avunanto on tai kysely on parempi kuin ei mitään. Sitä saa kysyä vieraaltakin, tarvitseeko hän apua, tai onko kaikki hyvin?

Niin mie (suupaltti ku olen) toimin.

Ollaan niinko viljelijät...viljellään apuja, rakkautta ja riittävää läheisyyttä.

Siitä se hyvä lähtöö kasvuun.

Uskotaan niin.

❤

Siihen mie luotan.

Pst.Bongasin myös iki-ihanan Ben Furmanin..siittä tuli myös hyvä mieli.

Taasko mää rutkutin?

Niimmää taisin, semmonen tättähäärä mää olen.😙

Hippasen niinko vähän onnen pualella ollaan.

Ommeinaan takana leikkuutoimenpiteet, joissa itse en toiminu leikkaajana vaan potilaana.

Kyllä molin tätä jo vuottanukki, oli meinaan semmoisia kipuja aika ajoin, jotta oksat pois.

Olipa hiukka jännää vaikka olihan miulla rauhallinen olo.

Saattopa johtua siitä, jotta miulla oli mukava omahoitaja sekä leikkaava lääkäri...saispa joka kerta omalla asialla asioidessaan, missä sitte ikinä onkaan..niin samanlaisen tunteen. Luottamus oli ihan satajatuhatrosenttia, ellei nyvviälä vähä ylikki. Nii.

Missään muualla ei oo isua jälkeä paitsi tuossa vasemmassa kämmensyrjässä...on niinko olisin ottanu Tysonin kanssa matsin ja lyäny käteni tiiliskiveen...semmonen mustelma, että viikon kuluttuaki soon musta. Tiäsin sen ku leikkaussalissa tuli oitis 4 viheriää avustajaa ympärille häärimään ja se vasemmanpuoleinen täti tuikkas neulan tuohon ja se kopsahti luuhun asti, vähän meni syvälle...eli varmaan veti suonesta läpi. Ei haittaa, enkä siinä viittiny muuta ko pitää "turparullani" piukasti kii, että jos tua on ainoo mikä vähä meni metsään, niivvähällä selvisin. Luajan kiitos.

Enkä muuten muista millon olisin viimeks heränny niin heliään ääneen, ku leikkauksen jälkeen, oikeen kauniilla äänellä, melkeen ko laulaen joku heräämössä hoitaja visersi: Piiirjoo, jaksatko herätä?

Jaksoinhan mie ja het hyrisin tyytyväisesti  ja kiittelin ko mulla oli yllä semmonen lämpöpaperitsydeemi "peittopyyhkeen" alla.

Että soli mukava.

Nii, noista sairaaloiden peitoista, noommuuten nykyään todellakin peittopyyhkeitä...isoja, valkosia ja lämpösempiä ko lakanat.

Kaiken kaikkiaan eniten jälkiongelmaa aiheuttivat leikkauksessa käytetyt kaasut, jotka olivat todella turvottavia ja nousivat ylöspäin ruokailun jälkeen ja kävelylenkeillä...hmm, jos olisin muuten yksin kävelly, mut olis talutettu Peijakseen..meinaan oli hengenvedot sitä luokkaa..normipikkulenkillä miähen ja koiran kanssa vetelin henkeä varmasti sen viiskymmentä kertaa ja syvältä ja iha muutamana päivänä. Huh.

Onnex soon takanapäin, nyvvaan venataan että vatsalihakset kestää ja piäsöö tonne däänssalille...

Eilen tuli toisen kerran käveltyä Korsoon ärräkahveelle ja sieltä sit löyty viereiseltä kirppikseltä miulle semmone, melkeen mummonpyärä.

Ny ei tarvi ajaa etukumarassa, ei oo vaihteita ja mennään ihan manuaalisysteemillä etiäpäin. Senhän molin tilannu jo aikapäiviä sit, kauan kesti ennenko kohille sattu. Jo myö eilen kokeiltiin fillaria ja hyvin toimii...kiitollinen siitäkin.

Kaiken kaikkiaan, tästä se taas elämä suivaantuu etiäpäin.

Pieniä muutoksia on tietty matkassa, sillä nuarin täytti täydet 18veee...apuuva, mun pieni Nunnu, OnniManni, Putte, Puttukka, Jutti on 18 vee..huh.

Kyllä on taas tolla "ajanpyärittäjällä" ollu kiirus, hittolainen.

Eli mulla on nyt aikuislapsia, ei enää lapsilapsia.

Mistä niitä lapsia saa lisää?

Voiko niitä tilata?

Mää ottasin arkipäiviini pari kappaletta elämän sulostuttajia, jotta löytyis taas asioihin niitä luavempia, filosofisempia näkökantoja ja pääsis ihan luvan kanssa lattioitumaan...

Semmosia miätteitä täällä Asolassa.

Tilaan siis vipinää, naurua, tilauksia, mukavia turinoita,tyätä ja saapasmaan tavoin hyvää jädeä,

ko tuo kesä jatkuu, vai alko? ...Mä NIIN tiäsin tän.

Paa sääki kesähelmat, tah puntit paukkumaan ja mää fillarin selkään, anna sotkutahti jaloilla ja nauti, niimmääki eilen tein, oli vähän sellanen lapsfiilis....tiättekö:

Eka pyärä. Mulla. He heh.

No, tunne oli samanmoinen ku vetelin tualla Hiekkiksen hienojen peltojen viertä miäheni kans. Olin onnellinen.

Niin oon nytki, vaik on viälä pualkuntone olo.

Oo säki. Soon susta kii. Ei kenestäkää muusta.

Kävele joka päivä, kunnes ilo valtaa sut.

Jollei valtaa, avaa silmät.

Jollei sittekään, mää lekuriin ja tuu pois.

Viimestään sillon oot löytäny ilon, ko pääset kotios takas 😀.

Eikä pidä ny luulla, että ko mä kirjotan aina vaan asian/elämän parhaita puolia, niin ei pidä kenenkään luulla, ettenkö tuntis myös niitä huanoja...muut voi jakaa niitä, mää olen läpikäyni niitä, useamman ja ehkä niistä viisastuneena yritän jakaa semmosia mietteitä, mitkä pitää elämän langan himpan verran siellä hymyn pualelle..ko musta se sopii mulle paremmin. Ja soot ansainnu hyvää, toivottavasti tästä sait edes piänen pilkkeen silmäkulmiis.

Ps. Tua pöllöteos on myynnissä tuas mun kaupassa..YingYang tasapainoa...ite kulleki.🙃🤩 Millon alassuin millon ylössuin. Vuarotellen, niin se vuorovesiki kulkee.

Tsa. Solis salaattiaika, on nälkä tuas ihan navan alla. Se hyvä et siellä tuntuu joku muukin ku arkuus. 😋

Aina on uusi mahdollisuus.

Elämä tuo eteen outoja, rakkaita, ihmeellisiä ja vaikeitakin asioita joita joutuu sulattelemaan pitkään. Jokaisella tapahtumalla on oma tarkoituksensa, joka aukeaa tai on aukeamatta.

Erityinen huomio tulisi kiinnittää niihin tapahtumiin, tekoihin ja tunteisiin jotka toistuvat ja jotka eivät tunnu miellyttäviltä. Niitä pitää "pureksia" pitkään ja hartaasti.

Miettiä niihin toisenlaista näkökantaa.

Miksi se tuodaan eteen aina uudestaan ja uudestaan?

Onko jotakin oleellista jääny huomioimatta?

Onko tällä jokin syvempi merkitys? Kiellänkö itseltäni opin vai toiselta mahdollisuuden? Pitäisikö muuttaa suhtautumista?

Katsoa asiaa toiselta kantilta?

Miten ja mihin tämä vaikuttaa pitkällä tähtäimellä?

Filosofinen näkökanta huomaa aina uudenlaisia ulottuvuuksia ja käänteentekeviä vaihtoehtoja.

Ihminen on usein niin jumittunut opittuihin tapoihin tai niihin malleihin, jotka hän on omaksunut toisilta.Erityisesti ollessaan stressaantunut asioista, sitä ei osaa muita kuin yhden tavan reagoida. Sen opitun.

Usein se tapa on sisäänpäin kääntynyt, vaihtoehdoton malli.

Elämä on syntymistä ja luopumista ja siinä sisällä tunteiden aaltoliikettä.

Milloin tuulee ja milloin on tyyni.

Niitä perusasioita ei voi muuttaa, mutta suhtautumistapaa kylläkin.

Heti ensi-istumalta on vaikea hyväksyä asioita, jotka kirpaisevat, mutta useamman kerran niitä "purtua" ne alkavat hieman pehmetä ja silloin olisi mahdollisuus tarkastella niitä uudelleen.

Ihminen oppii joustamaan usein omien lastensa kautta, sillä he ovat parhaimpia opettajiamme, niinkuin mekin heidän.

Lapsilla on myös tallella se filosofinen näkökanta ja ratkaisukeskeisyys:
Siksipä noita "Lasten ja imeväisten suusta" kulee usein monenlaisia osuvia lausahduksia.

Olkaamme lastemme kaltaisia.

Avoimia, aina valmiina uusiin tilaisuuksiin. Rohkeita kokeilemaan erilaisia toimintamalleja. Valmiina kaikenlaisiin innovatiivisiin ideoihin.

Lapset ovat luovuuden kukkasia...jotka me aikuiset ja koulumailma ym usein nihdämme pois vapaasta tahdostaan. Kuunnellaan, opitaan ja lattioidutaan lasten tasolle, silloin voimme ottaa vastaan uudestaan "luovuuden kukkasen" sisällemme.

Annetaan sisäisen kukkamme loistaa ja tarjota kaikille kanssakulkijoille "kauneutta" sisältä käsin.

Ollaan ikuisessa kukassa, aina uudelleen ja uudelleen.

Niinkuin kaunis "puhalluskukka".