Maailma muokkaa meitä jo lapsesta lähtien, aina pitää saavuttaa parempaa ja vielä parempaa, kyetä kilpailemaan omien rajojemme yli, paremmin kuin toiset. Miksi? 😥

Me synnymme täydellisinä ja olemme aina täydellisiä. Hyväksymällä itsesi, kehosi ja tunnetilasi välittämättä muiden mielipiteistä olemme terveempiä, rentoutuneempia ja saamme aikaan sen mitä haluamme.

Kun uskallamme olla omanlaisemme, olemme monelle puheenaihe, joka on todella erikoinen...tottakai, koska  täydellisyyttä ei koskaan tarvitse hakea, sitä ON TÄYDELLINEN ITSESSÄÄN. Ei täydellisyys tule tavaran, toisten roolimallien, urheilusuoritusten ym mukana...Et voi hakea täydellisyyttä mistään, koskaan. Täydellisyyteen voi hakeutua sisimpänsä kautta.

On selvä, että oman tien kulkija karkottaa tahtomattaan läheltään niitä, jotka tykkäävät että tulis käyttäytyä samanlailla kuin muutkin, mikä on oikeestaan todella itsekästä.

Miksi emme hyväksy ihmistä sellaisenaan? 💔

Mistä kummasta me olemme saaneet legolaatikon jonka sisään pitää mahtua?

Kun olemme lapsia, me uskomme itseemme, meillä on omat unelmat ja osaamme "leikkiä" unelmassamme. Me rakastamme ja luotamme itseemme. Lapsi on myös rohkea ja innokas MINÄ MINÄ MINÄ-sanan toistaja.🤪

Sitä ei tulisi musertaa vaan kannustaa tai myöhemmin tuo ISO MINÄ muuttuu pieneksi minäksi💔

Elämän rikkaus meillä on toisissamme ja nimenomaan siinä, että olemme erilaisia, käyttäydymme erilailla, puhumme erilailla, olemme eri mieltä ja siltikin voimme hyväksyä toisemme.Ihan niinkuin meidän tulee hyväksyä itsemme.

Tässä on työsarkaa itsekullekin, sillä tiukkaan istuneet mallit "oikeaoppisista" asioista ovat todella syvällä, niin kehossa kuin mielessä.

Itsensä hyväksynnällä lähtee mielettömän hyvä energia liikkeelle, koko kehossa...on vain vaikeaa ylläpitää sitä, koska "maailma" huutelee malleillaan koko ajan.

Jokainen meistä tarvitsee rakkautta, sillä ilman rakkautta ei olisi mitään. Jokainen meistä tarvitsee itsensä hyväksynnän ja rakkauden, jotta voi hyväksyä muut ja rakastaa heitäkin sellaisinaan.

Meidän tehtävä ei ole muuttaa ja muokata toisiamme kaltaiseksemme. Minun ystäväni riittävät sellaisenaan...jokaisella heistä on oma paikkansa ja uskon että olen sen monelle osoittanutkin.

Koskaan en ole rakastanut itseäni niin, kuin tänään rakastan.

Rakasta sinäkin itseäsi,

pujottele helmiäisportaita sisimpääsi,

sinne sydämen liepeille

ja toista niin monta kertaa, että uskot itseäsi:

"Minä rakastan minua" ❤

Kuvassa näkyy otos Lapin Käsivarran erämaa-alueelta, josta poimin mukaani muutamia kuvanlaisia kiviä.

En silloin tiennyt, että tuommoisia on täällä etelässäkin, ihan myynnissä ja hinta huitelee tuolla 50 euron luokassa. Minulle kuitenkin jokainen tuomani kivi on rahassa mittaamattoman arvokas.❤

Olen pienestä pitäen rakastanut kiviä, käppyröitä ja luontoa, vielä tänäkin päivänä noukin maasta kiven, joka pyytää mukaan. Siinä kohtaa löydän itsestäni aina sen "PikkuPirjon" enkä välitä muiden aatoksista tai ihmettelyistä, tuo maasta löydetty kaunis  "aarre" vie kaiken ikävän energian taivaan tuuliin.

Tänään aamulenkillä löysin 2 kiveä, joille minulla on paikka Voimatuvassani :

http://voimaannuttavataide.fi/asolan-galleria-voimatupa/

Lapset ja mies ovat saaneet totutella "hulluuksiini", valitettavasti.🤭

Kivessä näen aina pysyvän rakkauden. Kun näen kallion, jota on jäyhillä kiviporakoneilla "jyskytetty", tunnen pahaa oloa, vaikka ymmärränkin että kaikki muuttuu ja kasvua tarvitaan.

Koen että meille ihmisille samankaltainen kohtelu voi olla toiselle henkistä tai fyysistä väkivaltaa.

Hauskaa on, että äitini kertoman mukaan isoisälläni Niilo Ruotsalolla on ollut yhtä palava rakkaus kiviin, kantoihin ja puun käppyröihin...tuo merkitsee minulle "hyvinhyvin" paljon. Tunnen olevani isoisääni lähellä jokaisen kivenmurikan myötä.❤

Ehkäpä siksikin taannoin tuolla Lapin Käsivaren erämaa-alueella, nostelin matkaani, kovasta taakasta huolimatta noita kiviä ja yhden toin sieltä rakkaalle ystävälleni, (hänellä  oli murheenmykkyrää)johon pyysin erityisiä voimia, korkealla vuorella. Tietääkseni tuo kivi on vielä tänä päivänäkin hänen parvekkeellaan, siellä se latautuu hyvin.

Lisäksi tuolta lähti matkaan erityinen KIUKUNPOISTOKIVI, joka on sydämen  muotoinen.

Kivet ovat siis energiaa, aivan kuten me ihmisetkin, se vain on sitä tiiviimmässä muodossa.

Ruotsalainen kirjailija(henkisissä asioissa aikansa edelläkävijöitä) Oscar on kiteyttänyt asian upeasti:

"Elämä uinuu kivessä, heilahtaa kasvissa, liikahtaa eläimessä ja saa hengen ihmisessä."

Edelleen hurmaannun tuosta lauseesta.

Mikä onkaan siis ihanampaa kuin kesällä paljain jaloin kävellä vaikkapa rantahietikolla,sehän koostuu pikkipikkiriikkisistä kivistä, kukaties kävelemme miljoonien vuosien päällä. 🤪

Kesään ja rantahietikoiden aikaan on vielä matkaa mutta toivon mukaan siihen mennessä sinäkin olet saanut "kosketuksen" kiven voimasta.

Koiran elämä ei varmasti ole helppoa. Mitään ei saa, jollei pyydä...ei ole semmoista "toivemaattia" joka lukis Pupen hartaimmat toivoukset ja mieliteot. Siksi meille ihmisille on suotu

kunnia olla tuommoisen hännänheiluttajan ystävänä. Ja kun ite olen oikeen koiraihminen(kissaihminen, hevosihminen, jääkarhuihminen tms..mie rakastan kaikkia eläimiä), sanoisin jopa näin, että koira ei kuulu kenellekään..koiraihmisen sydän kuuluu koiralle. On onni olla koiran uskottu, luottohenkilö.

Mediasta kyllä saa huomata, että kaikki koiruudet eivät ole yhtä onnekkaita, kun meidän Puppemme...moni koira viettää tarhoilla suurimman osan elämästään, palelevat, ovat nälkäisiä ja alituiseen taatusti miettivät, eikö minun ihmiseni koskaan tule? Ja jokaisen ihmisen nähtyään iloitsee etukäteen...JEE, JEE, nyt hän saapuu, tuo on minun oma ihminen....voi niitä pieniä, minkälaista tunteiden vuoristorataa siellä eletäänkään.

On myös niitä koiria, joita kohdellaan julmasti...eri tavoin...ja aina, siellä on taustalla ihminen....eläinhän toisen tappaessaan, ottaa ravinnon, niinku luonnossa on säädetty ja siihen ei auta itkut eikä mitkään muutkaan. Luonnon ehdoilla täällä kaikki ollaan.

Tän päivän paras asia on kuitenkin mielestäni netti ja erityisesti Facebook, koska sitä kautta saadaan usein tekijöitä kiinni, olipa se kohde sit mikä tahansa. Eläköön sinä, monen mielestä ajansyöjä Facebook, minä edelleen liputan sinulle.

Pidetään remmit liikkeellä, rapsutellaan ja jutellaan sille omalle Pupelle, siitä se nelinkontikävijä tykkää...mun Puppeni on lempinimeltään Kaapo, aatelisnimeltään Demssin Tomorrow`s light...ja virtaa riittää molemmille nimille.

Kummallisia ajatuksia sitä mieleen juolahtaakin...tulipa nyt mieleen semmoinen asia noista nimistä, jotka meille ihmisille tuntuu olevan kovinkin tärkeitä.

Otetaan esimerkkinä:Vammainen. Mitäs se meille kertookaan? Jollakin on rajoittunutta tai vähän rajoittunutta toimintaa kehon joltakin osin,eikö? Minusta tuo sana pitäisi olla meillä kaikilla jossakin kohtaa "liitteenä" koska me kaikki olemme joltakin osin rajoittuneita tai vähärajotteisia, eli olemme kaikki jossakin määrin myös vammaisia. Itse olen esimerkiksi totaalisesti kilpa-autovammainen, en missään tapauksessa ajais kilpaa😥...olen myös talvisin moottoritievammainen, sillä pyrin rajoittamaan autolla liikkumista talvisin moottoriteillä sen liukkauden ja niistä aiheutuvista ikävistä asioista johtuen. Mitäs muuta vammaisuutta havaitsen itsessäni,no sit löytyy näitä valitsemattomia vammaisuuksia, esimerkiksi olen painorajoitevammainen, en pysty nostelemaan painavia asioita ja kantelemaan niitä pitkään kaularangan takia, olen myös polvivammainen, tanssin pyörteissä sattuneesta muljahduksesta, mutta pikkuhiljaa sekä pienen jumpan, kävelyn ja ruoan avulla männään etiäpäin... Meistä löytyy myös lähimmäisvammaisuutta ja tuo menee sit vaikutuksiltaan sinne henkiselle puolelle. Sit löytyy vuosiaikavammaisuutta, jota on ainakin hurjasti syksyisin, on niin märkää ettei viitsi lähteä ulos...kyllä näitä riittää ihan kaikille. Ja kun TV:stä tulee joku hyvä ohjelma(minulle se oli esim Tanssii Tähtien kanssa), olen ihan täysvammainen, en liiku, enkä paljon tee muutakaan, koska musta tulee arvosteluvammainen(=en osaa kaikkea, mutta sen minkä olen oppinut pyrin huomioimaan).

Minusta ehkä ikävin vammaisuus kohdistuu tunteiden puolelle...tunnevammaisen lähellä ei varmasti ole kummosen kivaa...koska se ei näy, siitä ei puhuta, eikä se koskaan kosketa samanlailla, kun ei voi kysyä että :"Miltä se tuntuu?" Vastaukset voi olla ihan mitä vaan ja kuulija on itse vastuussa omasta päättelykyvystään vastauksen osalta. Mutta joo, niille meidän nimittämille vammaisille(liikunta ym rajoitteisille) nostan hattua ja avaan sydämeni, teidän tie ei ole helppo, meillä muilla vammaisilla nuo vammat ovat enimmäkseen itseaiheutettuja tai valittuja...että seuraavan kerran kun liikunta/toimintakykyinen henkilö(vammainen) tulee vastaan KÄSI SYDÄMELLE ja lämmin hymy hänelle, heissä on enemmän potentiaalia ja yrittämistä kun meissä valintavammaisissa. BRAVO!...Huh, huh, tommosia pulahti öylön iltasella mieleen ja pitihän se ulos saada. Vielä eilen olin liikuntavammainen, nuhan osalta..tänään jo "vamma" on parantumaan päin. Näin isojen antioksidanttipitoisuuksien parissa tuo vamma "hakataan" aika pian.Ihanaa alkanutta Unelmaviikkoa.

PS. Mä en sanonut, että juuri sinä olet vammainen. Sähän oot just ihana tollai👍