Jokaiselle kevät tulee omin merkkeinensä...minulle on jo 90luvun alusta lähtien kevään merkki ollut Laulurastaan kujerrus.

Tänään se tapahtui...aamulla vessan mattoa ulos puistaessa..tuo kaunis ääni leijaili korviini...tiesin että nyt on kevät ihan liepeillä.

❤❤❤

Sinä kyseisenä aamuna Helsingin Sanomissa oli iso kuva etukannessa linnunpoikasesta suu auki...selkeä enne.

Tuo toukokuun aamu v 94 oli merkityksellinen, sillä siskoni tytär "löysi" rastaanpoikasen.

Sitä yhdessä ihmettelimme ja mietimme mitä tehdä.

Siskoni(viisaasti) kieltäytyi ottavansa poikasta kotiinsa, vaikka tytär kuinka aneli...

Minä kerroin että tehdään testi...eli asetimme rastaanpoikasen näkyvälle paikalle(polulle) pesusienen päälle ja kerroin että jos lintuvanhemmat tulevat paikalle tai lähistölle emme ota lintua...annoimme määräajan,josta pidimme kiinni.

No, näin ei käyny, ei kuulunu muista linnuista pihahdustakaan ja niin Tipi päätyi kotiini.

Edesmennyt mieheni ilmoitti, että voit ottaa sen mutta hän ei sit ruoki sitä.

Hän ei vielä tiedostanut Tipin keimailevaa viehätysvoimaa ja rakastavan kujerruksen suurta merkitystä.

Muistan kouluaikana oppineeni että jos linnunpoikaseen koskee ihminen, kun se on tipahtanut pesästä, sen vanhemmat hylkäävät sen.

Myöhemmin viisastuin koulun opeista, tuossakin asiassa...myös selkeästi Leppälinnun poikasen ja hänen vanhempiensa opetuksella, siitä joskus toiste.

Tipi asusteli monitoimikorissa,

peseytyi lavuaarissa ja suki itsensä lieden lamppujen alla. 

Tipi söi hyvällä ruokahalulla(kun ensin olin ensimmäiset marjat ja madot laittanut pikkurillin kynnellä suuhunsa) spaghettia, joka kastettiin kuivatuissa verimadoissa...ja kasvoi....

Tipi kulki mm kioskiasioilla sekä koiralenkeilläni  mukanani kaksostenrattaiden alaosassa 2 monitoimikorista tehdystä häkissä...ja ihmisiä tuo huvitti kovasti.😋

Meillä oli lentoharjoituksia joka päivä useampia...ja päivä päivältä pyrähdysmatkat piteni, kunnes sattui onnettomuus, pikku poikani Joonas tölvähti vahingossa osittain Tipin päälle.

Missä meidän vanhempien silmät oli???

Ei kuitenkaan sattunut pahasti.

Siispä meille tuli pakollinen tauko lentoharjoituksiin....

Tipin päiväpaikka oli keittiössä, apupöydällä, ilman yläkoria. Vapaana.

Öisin Tipi laitettiin kylpyhuoneeseen, pesukoneen päälle sillä siellä hän sai iltapalansa myös...wc:ssä asioidessani.

Tipi osasi vastata kyselyihin...ja pyytää myös ruokaa ja tunsi nimensä(niin luulen).

Yhtenä päivänä olin juuri syöttänyt Tipin ennen lapsia(näin tein aina) ja lapsilla oli ruokana spaghettia ja jhlkastiketta...kesken ruokailun Tipi pyrähti olkapäälleni ja aloimme lasten kanssa hervottomasti nauraa...kaunis tapa kertoa, että ottaisin vielä lisää...

Vai oliko kenties taustalla tunne, että lapset syövät hänen ruokaansa😋, tiedä häntä mutta Tipi sai lisäannoksen.

Pisimmän kotipyrähdyksen hän teki lieden päältä olohuoneeseen olkapäälleni..

Tuo säksätys oli omanlaisensa, minun korvaani ❤musiikkia.

Harvoin kuulen tänä päivänä niin määrätietoista säkätystä.

Siitä Tipin keimailusta....mies ajoi usein myöhäisen iltavuoron taksissa ja tullessa kävi aina suihkussa...ja kuinka ollakaan, pesuhuoneesta kuului kahdenkeskistä keskustelua Tipin  kanssa ja kuulin myös kuinka Tipi sai häneltä noita verimatospaghetteja).

Villakoiramme Roope myös rakasti Tipiä, hän pussaili lintua aina kun se oli mahdollista.

Tipin siipi osoitti paranemisen merkkejä aika nopeasti, joten harjoitukset jatkuivat.

Tiesin ja lapsillekin kerroin että Tipi on meillä vaan lainassa...sen luonto kutsuu sitä kun aika on sopiva ja siivet kantavat.

Normirutiineihin soveltui hyvin Tipin vierailu...olimme kaikki häneen hyvin ihastuneita.

Kylläpä tuntui tyhmältä yrittää opettaa lintua napsimaan muurahaisia...mallia en ajatellut näyttää...olin voimaton.

Tipi pääsi päivittäin ulos ilman yläkoppaa noin kolmisen kertaa vuorokaudessa.

Lisäksi iltaisin laitoin Tipin ulos ilman yläkoria, kun laittelin lapsia nukkumaan ja odottelin UniMatin tuloa.

Siellä se yksin hyppeli nurmikolla tai odotti korissa kun otin hänet sisälle.

Kunnes...

Yhtenä iltana en nähnyt Tipiä missään...huutelin ja huhuilin...varmaan ohikulkijat pitivät mua seonneena...

Siitä viis....ei Tipiä.

Missään suunnalla.

Ei edes ääntä, vastausta...A P U A !

Pikkasenmoinen paniikki ja huoli iski...oliko joku eläin käynyt  nappaamassa Tipin?

Joko se nyt lähti, eikä kertonut mitään etukäteen...en osannutkaan aavistaa millainen huoli siitä hyppäsi rintaan, vaikka tiesin että lähtö tulee, kun luonto kutsuu...

Käväsin sisällä hakemassa enemmän vaatetta ylleni ja palasin pihalle...

Asuimme paritalon päädyssä ja yhtäkkiä kuulin sen selkeesti...

❤Ti ti ti tii tii ti ti ti tii ❤

Katselin ympärille.

Ylös.

Ylemmäs.

Oijjjjj, tuolla korkealla, kuusen latvassa vauvani on...mikä suunnaton ILO ja ITKU pääsi yhtäaikaa...

Mitä ihmettä Tipi syöksyi alas....alas...alas...❤

Suoraan olkapäälleni.

Rakkaus lepäs siinä.

Tuohon onneen olisi ollut helppo heittää henkensä---se vuoti niin ylitse.

Välittömästi tiesin tuon merkityksen.

Tipi lähtisi pian, hyvin pian.

Lapsille kerroin aamulla Tipin näytöksestä ja viestistä ja sanoin että aika on minä hetkenä hyvänsä.

lltapäivällä, lasten päikkäreiden jälkeen, nostin Tipin normisti ulos ilman yläkoppaa...ja kun pääsimme lasten kanssa ulos noutamaan Tipiä, oli Tipi mennyt....

Monena päivänä vielä huhuilin ja sisareni tytär oli kylässä myös ja yhdessä huutelimme Tipiä niin että metsä raikui...

Viidessä viikossa voi rakastua palavasti, mutta ymmärtää että aito rakkaus   ei koskaan sido vaan se on aina vapaa...kun luonto kutsuu.

Niin se tekee meille ihmisillekin

ja on aidoimmillaan kun se palvelee pyyteettömyyttä.

Olemme osa luontoa ja siksi meidän tulisi kunnioittaa sen antia ja sen suomia mahdollisuuksia, tuhoamatta sitä.

Jotta semmoset muistot tulvahti tänään Laulurastaan saapumisen myötä.

Onnellisemmaksi tulen laulujen myötä:

https://www.youtube.com/watch?v=tNkvry_gnag

Kuva:Googlesta

HANNU ESKONEN

Eilen ystäväni ilmoitti fb-sivulla nauttivansa omasta seurastaan ja se antoikin aiheen tän päivän blogiin. Kiitos Sinikka❤

On aikamoisen työn takana oppia rakastamaan itseään juuri omanlaisenaan, jollei siihen ole saanut kotoa, koulumaailmasta, lähimmäisiltä tai ystäviltä ohjeistusta ja mallia..ja tässä kohtaa syyttävä sormi ei etene mihinkään suuntaan, sillä meillä jokaisella, myös isoisoisoisovanhemmillamme on olleet omat vanhemmat, lähimmäiset, koulunsa ym jotka ovat evästäneet lapsen omilla opeillaan ja taidoillaan, jotka elämän varrella ovat tarttuneet matkaan.

Sitäpaitsi syyttely vie aikaa parantavilta ja kasvattavilta mietteiltä.

Jokaisella meistä on oma polkunsa ja kun se tuntuu takkuavan, olis hirmu hyvä psähtyä miettimään miksi näin tapahtuu...se "avain" kyllä löytyy.

Kuinkahan moni meistä löytää peilistä vielä sen ihana pienen tytön tai pojan, joka rakastaa kaikkea pyyteettä, eritoten myös itseään.

Sillä lapsi ilmaisee pienenä itsensä selkeästi, pelkäämättä näyttää oman tahtonsa, koska luottaa siihen, että ilmaisu on ainoa keino pitää paha pois sisältään ja näin hän saa elää harmoniassa oman sisäisen itsensä ja ulkomaailman kanssa.

Meillä jokaisella on iholla asioita, jotka ovat nujertaneet omanarvontuntoamme...moni kantaa niitä yllään koko elämänsä. Raskas murheenkryynitakki, josta ei osaa tai uskalla laskea irti.

Minkälaista se elämä oliskaan, jollei oltas surullisia?

Tuon takin voi kuitenkin pilkkoa pieniksi palasiksi ja käydä läpi yksityiskohtaisesti tilanteita, joissa tuo takin koko on suurentunut. Olipa ne käydyt asiat minkälaisia tahansa, jokaisella on oikeus antaa itselleen ja muille anteeksi asioita, joita ei enää voida muuttaa. Miksi siis kanniskella monia tapahtumia kerrallaan yllään?

Sitä vois kysyä itseltään 3 kysymystä:

a) Mitä tuosta tilanteesta tahtoisin pitää mukanani?

b) Antaisinko jälkipolville mallin, että näin me puetaan ja kuljetaan jokainen päivä   murheenkryynitakki yllämme?

c) Jos murheet olis erivärisiä, tunnistettavia, pukisinko edelleen itseni marttyyriksi?

Jos vastasit kaikkiin kolmeen kieltävästi, olet jo saanut kipinän/oivalluksen siitä, että elämä

ei ole vain vaikeuksien kantamista.

Päinvastoin, elämässä tulee olla iloa, onnenhetkiä ja koska emme mukaamme täältä mitään saa, sitä iloa olis hyvä jakaa muillekin.

Ei kai kukaan muukaan toivo ihmisten kärsivän.

Onnellinen ihminen loistaa kauas.

Onnen saavuttaa, kun uskaltaa laskea kaikesta irti ja nauttia juuri tästä meneillään olevasta hetkestä. Muuten lisäämme tästäkin hetkestä  lisäpainoa siihen "niin rakkaaseen" murheenkryynitakkiimme...

Joten, eiköhän pistetä töpinäksi ja otetaan "murheenkryynit tuohon eteemme ja yksitellen saksimme sieltä paloja/tapahtumia pois, kiittäen opista ja HUOMAA tämä on tärkeää: tiedostaa mikä oppi tästä jäi.

Oliko sen jälkeen aurinkoisempi tie?

Jäikö sen myötä elämästä tylsiä/pakonomaisia asioita tms pois?

...AINA siellä on joku sanoma. Ne on usein vaikeita löytää ja siihen voikin sit pyytää ystävää avuksi..jospa hän näkisi/huomaisi tilanteessa jonkin asian mikä muuttui tuon myötä.

Joskus on vaikea nähdä itseään.

Itse olen tässä tehnyt itseni ja määrättyjen tapahtumien kanssa töitä ja pitkään. Ne on tulleet uniinikin ja voin sanoa, että vielä sitä irrottautumista joutuu tekemään, toiset on niin syvällä ihossa.

Vaikia tehtävä, mutta ah niin antoisa, koska oma olo kevenee päivä päivältä.

Olettehan lukeneet sen, että keho tekee toppia, kun joku asia/ihminen on juurtunut jonku tapahtuman kautta.

Tsit tsit tsit, vielä tärkeä asia...on hyvä opetella olemaan omien ajatusten omistaja.

Ettei toimi niin kuin muut, vaan niinkuin itse haluaa...

Vapaus kaikinpuolin on elämässä arvokkainta, heti rakkauden jälkeen.

Vapautta ei kuitenkaan saavuteta lähettämällä ikäviä ajatuksia eteenpäin, sillä ne AINA palaavat lähettäjälleen, jossakin muodossa...ne ovat energiabumerangeja.

Kannattaa myös  opetella kantamaan vain omaa energiaansa...kun oma "valo" on päällä, sitä ei niin jää kiinni toisten loukkauksiinkaan. (Siihenkin joutuu tekemään töitä)

Muttapa muttapa

Arvokasta matkaa sisimpääsi,

sinne Onnen Satamaan.

Koska, soot oikeesti ruusunen.

👍Piän sulle peukkuja ja toivotan

Häpi endinkiä for the rest of your life.

I love you

as you are.

❤❤❤

Laulussakin sen perään kysellään: "Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän.."

Laulussa sen selvittäminen annetaan meren tehtäväksi.

Itse tunnen ystävän sisimmässäni ja abroboo: niinhän se on että me ihmiset ollaan enimmäkseen vettä.

Vesi on siis merkityksellinen viestin tuoja myös tunneasioissa🤪

Hauskinta on se, että ystävän kanssa jutustellessa tulee tunne että:

Tässä seurassa tunnen olevani kotona ja aika(tuo lahjomaton veijari) juoksee "tuhattajasataa"

silloin kun sen toivoisi olevan hiukan maltillisempi.

Ystävä on kuin lämmin villasukka,

jonka seurassa ei viima vihellä eikä pakkanen tainnuta.

Ystävä on sisintä hivelevä hymy, joka hiipii kaikkialle ja tunne on sama kun kotosalla ollessa(jos kotiasiat on ok)...sillon ei ole väliä missä ollaan tai missä tavataan, tärkeintä on saada jakaa asioita.

Ystävä osaa olla läsnä myös vaikeina aikoina, siihen ei tarvita mitään kommervinkkejä.

Läheisyys ja hiljaisuus on usein parasta lääkettä.

Ystävän seurassa ei tarvitse olla pidättyväinen ja tuo saattaakin olla avain siihen seuran kimmellykseen.

Ystävällä on selkeä merkitys myös arjen (ja juhlan) jaksamisen kannalta.

Kun joskus on ihan pihpah-puhki arjen samankaltaisuudesta, pelkästään kahvittelu tai fb-viestittely ystävän kanssa piristää kummasti, uskon että kaikki ovat koneneet tuon.

Sillä aikuisten oikeesti:

sanoilla on suuri merkitys.

On ne sitten äännetty tai kirjoitettu.

Ne jäävät iholle.

Usein ne ikävät sanat on hyvin vaikea itse "riisua", mutta ystävä tekee senkin asian taiten.

Hyvän ystävän sanoissa on hulppeeta kulkea, sillä ne keventävät askeleita kummasti, tunne on melkein sama kuin kellisi silkkilakannoissa, eikö?

Tänä YSTÄVÄNPÄIVÄNÄ kiitän teitä kaikkia ystäviäni:

läsnäolosta, kannustuksesta,

empatiasta,oikeudenmukaisuudesta,

rinnalla  kasvamisesta, riippumattomuudesta,

ajan antamisesta, tärkeyden tunteesta

ja siitä että vaikka emme aina ole samaa mieltä asioista,

siitäkin voidaan keskustella...

Teidän seurassa on mukava vanheta.

Hyvän ystävän molemminpuolinen kyltti löytyy sydämestä :

Aina avoinna

-sinulle-

💋❤💋

Pst Erityinen kiitos lapsilleni, teidän seurassa olen kokenut paljon asioita, kasvanut ja kasvattanut,

hyviä ystäviä muillekin 🙃

❤❤❤

Soli sit hempeitä ja ilosia hetkiä hääparin seurassa viikonvaihteessa.

Sanomattakin on selvää, että morsio oli kaunis ja sulhanen  komia.

Miten se onki aina mahdollista? Olisko syynä se, että ne rakkauden endorfiinit saa ihmisen

hipiänki loistamaan, silmistä puhumattakaan.

Kuvaajan ominaisuudessa pääsee aina kurkistamaan hääparin elämää hiukan syvemmältä.

Kuinka ne valmistelut sujuvat, mitkä on viime hetken täpinät ja onko kaikki mahdollinen varmasti otettu huomioon...aina ne on sujuneet ja pari on päätynyt vihkijän eteen vastaamaan siihen yhteen ainoaan kysymykseen, tahdotko sinä....

En ole vielä koskaan päässy kuulemaan tai näkemään paria, joista toinen tai molemmat olis viime tipassa tulleet toisiin ajatuksiin...enkä semmoista toivo koskaan näkevänikään.

Johan se kohahduttais vanhempien juhlavieraiden sydänalaa, siinä saattas olla "lanssipojilla" työtehtävää.

Jokainen kuvauskeikka on omanlaisensa, riippuen tietenkin pariskunnasta.

Toiset suunnittelevat asiat piirun tarkkaan ja sit toiset uskaltaa elää hetken ja tilanteiden flow`ssa...kaikki käy, kunhan sieltä välistä kuvaaja pääsee irrottamaan oman luovan mielensä ja rohkenee ehdotella morsiusparille "niitänäitä".

Olispa kiva kuvailla semmoistakin hullunhauskaa paria, joka uskaltas viilettää paljain jaloin lumihangessa, huntu ja fragin liepeet heiluen...oij winde.

Mulla on aina ollu vilkas mielikuvitus ja varmaan osasyynä on nuo lapsuusajan nurkkasessiot 😀.

Meillä kun oltiin muutamia kertoja nurkassa ja vanhempien oletuksesta huolimatta, mulle se paikka ei ollu rangaistus, päinvastoin..mun mielikuvamaailma aukeni, ku oli hiljasta ja tapetin kuviot "alko elää"...nurkasta poistulo oli epämieluisaa, sillä mun kuvioiden luonti jäi kesken..heh heh. En muuten koskaan kertonu sitä vanhemmilleni...äidille olen siitä jo tänä päivänä maininnut, isälle en...mitä sitä vanhoja, hyviä aikoja kuittaileen😙

Muttamutta, jos ikinä mietit naimisiin menoa, ole ihmeessä mieli avoinna ja rohkene itsekin ehdottaa kuvaajalle mitä hullumpia kuvauspaikkoja. Ikinä ei tiedä mitä se kamera saa aikaseks.

Siispä,ihanaa alkanutta viikkoa, sillä nyt on hää ja hää happy, soon varma.

Ja teille, jotka ihmettelette, että miten siihen menee niin monta tuntia, niiden kuvien pläräämiseen, voin sanoa että, kun suurella sydämellä ja silmät avoinna tekee töitä "asiakkaan näkökulmasta katsoen" se todella on aikaa vievää...mutta ah, niin antoisaa.

On kiva "onnettaa"  ja laittaa hymyn tuulimylly pyörimään.

❤❤❤

Ne onnettomat hmiset, jotka osoittavat välinpitämättömyyttä useita asioita/tilanteita/ihmisiä/eläimiä  kohtaan, etenevät kirosanojen ja sadattelujen kautta päivästä toiseen ja näyttävät siltä että: PYSY KAUKANA, mä en oo samalla aaltopituudella! -ovat meistä se ryhmä, jotka eniten tarvitsevat rakkautta.

He eivät joko tiedosta sitä, tai kieltävät sen itseltään.

Kutsuisin tuota tilaa elämän aiheuttamaksi tunnevammaksi.

Jos on jääny vaille jotakin, on vaikea sellaista vastaanottaa myöhemminkään..puuttuu malli ja mallin tuoma tunne asiasta.

Voimme kuvitella että tunteet "oleskelevat" ikäänkuin näkymättömässä havupuussa, josta napsimme  monien vuosien ajan erilaisia neulasia, keräämme niitä kehomuistiin ja tämä tapahtuu automaattisesti.

Tummat, kovat neulaset painuvat syvälle sisimpään ja kovettavat kehoamme,

taas keväänvihreät neulaset ovat pehmeitä ja tuntuvat soljuvan ja myötäelävät pehmeästi.

SIIS: Pehmeät neulaset antavat periksi,

kovat neulaset eivät myötäile tuumaakaan.

Tunteiden kautta ihminen kokee jotakin sisimmässään...ja sen myötä syntyy opittu malli toimia, niin keholle kuin mielelle.

On hyviä malleja ja huonoja malleja, jokainen on hyväksi kasvulle ja opille.

Olishan se kummallista, jos maailmassa olis vain täydellisiä ihmisiä.

Siihen maailmaan ei varmaan tunteita tarviskaan.

Tunteet liikkuvat kehossamme ja koskettavat jokaista soluamme.

Olen antanut itseni ymmärtää, että PELKO on tunteista kaikkein SYÖPÖIN!

Pelko saa aikaan sairauksia.

Meillä jokaisella on oikeus itse myös valita ja tuntea jokainen tunteemme. Juu,juu, tiedän että se tuottaa vaikeuksia monissakin asioissa ja sieltä aina pulpahtaa ne samat tuntemukset(on kokemuksia tämänkin takin alla)...mutta tässä kohtaa pyytäisinkin jokaista tarkkailemaan, miksi moinen epätoivottu tunne ilmaantuu ko asian kohdalla?

Jarruta ihmeessä ja etene vain "30km/h:ssa", jotta pystyt kontrolloimaan ja analysoimaan miksi moinen tunne saapuu.

Usein kyllä ns "mopo" karkaa käsistä, koska tila vaatii ääretöntä tahdonvoimaa, mutta hitaampi tahti säästää sydäntäsi.

Mitä voisit tehdä, että tuo tunne olisi vapauttavampi?

Mitä jos päästäisit pelon matkaan ja sanoisit...ala vetää, en ole enää vallassasi ja koitat miltä tuntuu sen jälkeen...voidaksesi irrottautua pelosta sinun TÄYTYY TUNTEA se vapaus.

Miksi kantaa mukanaan sitä, joka tuntuu ikävältä?

Me teemme päivittäin valintoja kauppareissulla, kotona ruoan tekovalintoja, kävellessä reittivalintoja jne...näitä voi luetella pilvin pimein, lukemattomia päätöksiä mahtuu yhteen päivään.

Kaikkiin päätöksiin et voi itse vaikuttaa ja ne myös aiheuttavat erinäisiä tunnetiloja.

Tärkein asia mikä tulisi muistaa on se, että

PELKO, MURHE ja HUOLI

voivat ottaa toisiaan käskynkkää

ja linkutella siihen kyytiin, mihin heidät huolitaan.

Jokainen meistä tekee omat valintansa ja aika näyttää mihin suuntaan tuo valinta

on sinua kasvattanut.

Sinä vastaat vain omista päätöksistä ja teoista.

"Tunteet liikuttavat

ja muokkaavat meitä.

Millaisen tunteen sinä annat

muokata itseäsi"

Ihmisyyden perusta

"rakennettiin"

kokemaan ja rakastamaan.

❤❤❤